Jätän hyvästejä.

Viivähdän hetken terrassilla, ihmettelen pihaa, tuoksuttelen ruusuja. Viinirypäle kiipeilee aitaa pitkin, syksymmällä on tulossa runsas sato. Sen saa kerätä asunnon uusi omistaja.

Viime kesänä istutetut kiivit kiemurtelevat nekin jo korkealle. Hedelmän alkuja ei näy.

Ruoho on leikkaamatta. Heinät kutittavat nilkkoja, kun kierrän kuvaamassa pieniä hentoja kukkakaunottaria. Etana ahmii vihreää vartta.

Naapurin mangolia luo aamuvarjoa pihaan, muutama näyttävä valkoinen kukkakin on juuri auennut. Illaksi taas sulkeutuu. Toisella naapurilla on saksanpähkinäpuu ja kolmannella hasselpähkinä. Vastapäätä viritellään grilliä.

On haikeutta ilmassa. Naapurilla nousee kyyneleetkin silmiin – on ikävä, että lähdemme. Niin, lähdemme tästä asunnosta, jossa olemme viettäneet yhdeksän vuoden aikana monia hienoja hetkiä. On ollut kotikolo, johon Suomesta tulla.

Mutta nyt on aika luopua omaisuudesta täällä. Seuraavalla kerralla majoitumme vain toisella tavalla, sillä Belgradia emme jätä! Lehmukset kukkivat. Niiden tuoksu on huumaava.